Niin laiskaa on ollut treenaaminen, mutta vielä laiskempaa on ollut blogin pitäminen että toistaiseksi päätin että päivittelen tuonne FB-sivuilleni vain treeni/kisakuulumisia.
Tämän hetken projektit on Lennin pujottelun opettaminen ja kontaktien harjoittelu. Hui kisailee 1-2 kertaa/kk. Tavoitteena olisi saada Hui tänä vuonna kolmosiin niin saisi sitten molempien isojen poikien kanssa olla samassa luokassa. Lennin kanssa on tarkoitus myös elokuussa korkata viralliset. Esteet alkaa olla kontakteja lukuunottamatta kohtuullisessa kuosissa.
Lähdettiin Chadin ja Lennin kanssa vapaatreenaamaan sunnuntai aamupäivällä. Hui jäikin yllättäen kotiin, sillä se taas lusmuili autoon tuloa lähdön hetkellä. Niin mulla menikin sen kanssa pinna ja totesin että okei, jos et kerran tule autoon ripeästi niin jäät sitten kotiin. Katsotaan tullaanko seuraavalla kerralla ripeämmin. Hui ei siis oikeestaan pidä autoilusta, ei ollenkaan. Nuorena se voi autossa pahoin, nykyisin ei juurikaan.
Radaksi olin valinnut jälleen kerran Ann Croftin viikkoharjoituksia. Tämän kertainen harjoitus on jo parin viikon takaa, mutta me ei olla sitä aikaisemmin tehty. Tehtiin rata distance tyyliin. Ja treenien jälkeen mietin että koskahan mä uskallan oikeesti ohjata (ainakin Chadia) noin kisoissakin, enkä vaan juoksisi pääpunasena esteeltä esteelle.
Lenni teki samaa rataa, mutta pienissä pätkissä. Yllättän alku (2 ensimmäistä estettä) olikin vaikeat kun lähtö oli hieman vinossa. Tarvittiin monta toistoa, ennen kuin meni joten kuten tajuntaan että sieltä voi tulla molempien esteiden yli vaikka mutsi ei olekaan suorassa linjassa vastassa 🙂 Sitten harjoiteltiin 4-putken jälkeisiä hyppyjä itsenäisesti hakien. Siinä kävi pieni ”onnettomuus” ja Lenni kolautti itseään hieman rimaan (ts. rima putosi) jonka huomasin häirinneen sitä. Hetken aikaa haettiin taas vaan hyvää mieltä jonka jälkeen päästiin harjoitteleman radan päädyssä olevaa niisto-välistäveto harjoitusta. Lopuksi juostiin vielä puomi targetin avulla pari kertaa.
Tänään tehtiin se suuri päätös, että Lennin koti on nyt meillä. Eli Lennin koeaika loppui lyhyeen, sillä pikkuprinssi on kotiutunut hyvin ja löytänyt paikkansa sängystä 🙂 Treenit Lennin kanssa pyörähtävät kohta kunnolla käyntiin ja tavoitteena olisikin tänä vuonna päästä korkkaamaa kisakentätkin.
Huipan tassu on parantunut hyvin ja tänään nappastaan illalla viimeiset antibiootit. Ensi viikolla päästään senkin kanssa jo treenaamaan 🙂
Hui loukkasi jalkansa pari viikkoa sitten. En ole itse huomannut itse onnettomuutta kunnes vasta maanantai-iltana 15.4. Eläinlääkäri epäili että tassuvaivan taustalla on että Hui on astunut lumenläpi johonkin terävään. Koska haava näytti pistohaavan tyyppiseltä. Ei kuitenkaan kovin syvältä.
Varvas ei näyttänyt kovin pahalta joten hoitelin sitä ensin kotikonstein (huuhtelua, puhdistusta, karvojen ajelua jne). Varvas alkoi kuitenkin turpoamaan ja ”paise kasvamaan” joten suuntasimme lekurille ja saimme antibioottikuurin. Lekuri pelotteli meitä, että pahimmassa tapauksessa tällaisen parantuminen voi viedä 2-3 kuukauttakin. Mutta sitten hän kertoi että voin kokeilla jos haluan haavanhoitoon myös Epson suolahaudetta. En ollut itse aikaisemmin sellaisesta kuullut ja eläinlääkäri kertoi että hevospuolella se onkin tunnetumpi kuin koirapuolella.
Niinpä otimme antibioottien lisäksi käyttöön suolahauteet ja kolme päivää myöhemmin tassu oli jo lähes normaali. Ja nyt neljä päivää myöhemmin kaikki turvotus on poissa, iho on tervehtynyt ja väri normaali. Varvas ei ole enää kosketusarka. Itse uskon, että toki antibiootillakin oli merkitystä mutta suurin apu taisi tulla tuosta Epson suolahauteista. Eli Huille laitettiin ensin pumpulia jokaisen varpaanväliin, sitten hieman vielä tassun ympärille. Sen jälkeen muovipussi jalkaa ja pussiin kaadettiin vettä jossa oli liotettuna Epson suolaa. Pussi suljettiin kintereen yläpuolelta ja annettiin pussin olla paikoillaan niin kauan kun se pysyi. Mitä kauemmin sen parempi. Yleensä pussi oli paikoillaan 30-60 min. Sitten se repesi pohjasta ja pumpulit lähti kävelemään Huin toimesta. Teimme näitä liotuksia 1-2 kertaa päivässä.
Mitä Epson suola sitten on?
Se on magnesiumsulfaattia. Epsom-suolaa valmistetaan alpeilta saatavasta dolomiittikivestä. Pääasiallinen ainesosa Epsom-suolassa on juurikin magnesium sulfaatti.
Epson suolan sanotaan suola rentouttavan sekä hermoja että lihaksia ja rauhoittavan kutiavaa ihoa, puhkeamassa olevan herpeksen tai vyöruusun oireita.magnesiumsulfaatti imeytyy jonkin verran ihon läpi auttaen poistamaan elimistön kuona-aineita ja verisuoniston kalkkeutumia, sekä rauhoittamaan lihastulehduksia ja kramppeja
Se myös imee itseensä haavan ja paiseiden bakteereja ja kudosnestettä (mätää). Hevospuolella sitä käytetään ensisijaisesti laskemaan jalkojen turvotusta.
Epson suolan annosohjeemme oli 1 rkl suolaa 1 litraan vettä.
Ja pussiin laitoin noin 1-2 dl vettä kerralla.
Tein joka aamu uuden, tuoreen liuksen ja heitin illalla jäljelle jääneen pois. Ei välttämättä olisi tarvinnut, mutta varmuuden vuoksi.
Suosittelen siis kokeilemaan. Meillä on tästä lähin aina kaapissa Epson suolaa, sillä se varmastikin sopii kaikenlaisten tassuvaivojen hoitoon. Niin hiertyneistä anturoista, märkiviin haavoihin. Ja kynsivallintulehduksiin jne.
Teen pari kertaa vuodessa, lähinnä kasvateilleni ja lähimmille ystävilleni ketunhäntäleluja. Häntien kahvamateriaalina on joko fleece tai ”reppunaru”. Hännät on aikoinaan kehitetty borderterriereille joten ne kestävät erittäin hyvin vetämistä, mutta ne eivät kestä ns. nyppimistä. Eli lelua ei saa jättää koiralle yksinään nypittäväksi/jyystettäväksi. Tokihan nämäkin ajankuluessa rikkoutuvat, karvat häviävät ja leluista tulee ”raiskatun” näköisiä. Mutta käyttäjien palautteen mukaan nämä ovat olleet yhdet kestävimmistä ”markkinoilla olevista”. Lisäksi lelut kuivuvat nopeasti ja ne on helppo ravistaa treenin jälkeen puhtaaksi esim hiekasta.
Lelusatsistani jäi tällä kertaa jokunen lelu ylimääräiseksi ja ne etsivät uusia koteja. Jos siis olet kiinnostunut ketunhäntälelusta niin laita viesiä: treenikaverit@gmail.com
Lelujen hinta on 10 eur (sis. postimaksun)
Keskiviikkona käytiin poikien kanssa vapaatreenaamassa. Tosin tällä kertaa keskityttiin enemmän ulkoiluun kuin agilityyn, syystä että ohjaaja on ollut pari päivää polttamatta ja täytyy tunnustaa että en ole tällä hetkellä ihan penaalin terävin kynä. Fyysisiä vieroitusoireita en kärsi, mutta sellaista outoa hajamielisyyttä, ajatusten karkailua ja tarkkaavaisuuden puutetta huomaan olevan ilmassa. Joten hallilla tehtiin vain käännösharjoittelua yhdellä hypyllä ja hieman keinun vauhtiharjoittelua.
Täytyy toivoa että pääkoppa palautuu ennen lauantain kisoja Huin kanssa. Fyysinen jaksaminen pitäisi olla jo ihan eritasolla, ainakin eilen tuli juostua yhtäjaksoisesti 20 min, eikä edes lenkin päätteeksi koittanut kuolema, kuten yleensä…
Olen pari päivää selvästi kärsinyt kaamosväsymyksen oireista: väsyttää, päätä särkee, mikään ei huvita. Fiilis on ollut kuin tämä
Joten nyt tarvittiin aurinkoterapiaa. Lähdettiin poikien kanssa Ojankoon. Ensisijaisesti ulkoilemaan ja hakemaan D-vitamiinipistosta. Käveltiin ennen hallille menoa vajaa tunti. Käytiin tutkimassa läheisiä peltoja, kokeiltiin umpihankitarpomista ja heiteltiin lumipalloja. Aurinko porotti välillä ja välillä meni vähän pilveen. Ei haitannut.
Lenkin jälkeen käytiin pikaisesti hallilla. Radan rakennuksineen taidettiin olla sellainen 30 min sisällä. Haettiin jälleen Huille hyppyihin pyöreyttä, tällä kertaa valssissa. Ko. pätkässä oli mukana myös ”loppusuora” irrottelu. Lopuksi kerrattiin hyppysuoralla poispäinkäännöstä.
Hallista ulostultuamme aurinko paistoi oikein makoisesti, siniseltä taivaalta, joten päätettiin tehdä uusi lenkki. Jälleen kierrettiin peltoja ympäri ja pojat saivat juosta kunnolla. Paikoitellen hanki kantoi niitä hyvin, mutta toisinaan ei. 😉 Kivaa oli. Väsymys ja pääsärky hävisi. Aurinko teki tehtävänsä
Aina välillä törmään kysymykseen: Kuka on sinun ihanneohjaajasi agilityssä?
Koskaan en ole osannut vastata tuohon kysymykseen tyhjentävästi. Mutta Joulupyhinä jäin tätä pohtimaan, kun kerrankin oli kunnolla aikaa. Lopputulos oli se että en kyennyt nimeämään ketään yksittäistä henkilöä. Vaan ihanneohjaajani koostuu eri palaisista eri ohjaajilta. Monilla on jotain sellaista mitä ihailen. Se voi olla henkistä (asenne), fyysistä (ohjaustaito) tai suhteessa koiraan tai kanssakilpailijoihin. Keräsin kasaan muutamia nimiä jotka tulivat ensimmäiseksi mieleen. Tässä siis on joitain paloja ”ihanneagilityohjajastani”.
Kuvassa on nimetty henkilö ja se palanen jota heissä arvostan ja jopa ihailen.
Kuvassa olevia nimiä klikkaamalla avautuu video kyseisestä henkilöstä.
Koiraperheenihän ei suinkaan koostu vain näillä sivuilla seikkalevista kahdesta BC pojasta: Chadistä ja Huista. Vaan perheeseen kuuluu poikien lisäksi kaksi muuta jäsentä: 6-vuotias harjakoira Diego ja 10-vuotias faaraokoira Shira.
Sekä Diegon että Shiran kanssa on jollain tasolla harrastettu agilityä. Shiran ura tosin katkesi juuri kun se oli alkamassa sillä kuusi vuotta sitten, näihin aikoihin juuri kun Diego oli vielä nyrkillä tapettavan kokoinen joku isompi petolintu yritti napata Diegon pihamaaltamme. Shira kuitenkin ehti hätiin, mutta sillä seurauksella että Shira sai iskun linnulta toiseen silmäänsä ja se on toisesta silmästään lähes sokea.
Diegokin osaa keppejä lukuunottamatta kaikki agilityesteet, mutta nuorempana sillä ei ollut kauheasti motivaatiota lajia kohtaan. Nyttemmin vauhtia on alkanut tulla, jopa siinä määrin että jotkut on kysyneet miksi en sen kanssa treenaa. Mutta kuusivuotias on vähän turhan vanha aloittamaan ”tavoitteellista” harrastamista. Joten Diego saa pitää agilityssä Just for Fun-mentaliteettinsä ja käydä kirmailemassa kentällä sen kummempia tavoitteita kuin hauskanpito
Diegon bravuurit on kuitenkin erilaiset, höpänpömppätemput. Kuten esim rumpujen soitto. Tosin tällä videolla pikkurumpali innostui enemmän lavariekunnasta kuin itse soittamisesta.
Kaikki koirani syövät raakaruokaa. En sano niiden barffaavan koska ruokavalioon kuuluu myös viljaa ja maitotuotteita. Koirani ovat syöneet raakaruokaa vuodesta 1997 alkaen. Tänä päivänä raakaruuan antaminen on todella helppoa kun on useampia raakaruokavalmistajia kuten Musch tai kennelrehu. Raakaruokakappoja myös löytyy melkein joka kylältä. Shira, Diego ja Hui ovat syöneet pennusta alkaen raakaruoka ja Chad siitä lähtien kun se meille tuli.
Pääasiassa turvaudun nykyisin raakaruokinnassa juuri Muschin tai Kennelrehun valikoimaan. Mutta satunnaisesti saatan edelleen tehdä vihannessosseen itsekin. Yllä on myös kuva koirien ruokamäärästä. Neljä koiraani syövät päivässä 2,5-3 kg ruokaa. Kuvassa olevien kuppien vetoisuus on 1 l.
Omasta koirahistoriasta
Jos sitä vielä muutaman sanasen kertoisi samalla omasta koirahistoriastaan. Eli taustallanihan on kohtuullisen rikas koirahistoria. Olen mm. kasvattanut borderterriereitä vuodesta 1997 alkaen, kennelnimellä Flagstones. Kaikkiaan pentueita syntyi yhteensä vuosina 1997-2011 välillä 34 kpl ja kasvatteja minulla on maailmalla kaikkiaan 149. Osa kasvateista on pärjännyt luolilla, osa näyttelyissä mutta ehkä parhaiten kasvattini tunnetaan juuri agilityn parista.
Käytännössä olisin oikeutettu hakemaan borderterriereiden kasvatustyöstäni Vuolasvirta palkinnon.
Mutta olen jättänyt sen hakematta, ainakin toistaiseksi. Mutta kuten eräs tuttavani listasi niin esimerkiksi kasvatittini jotka ovat syntyneet 3.3.2003 – 21.7.2006, ovat keränneet ns. Vuolasvirtapisteitä yhteensä 61 kun pistevaatimus ko. pentueille olisi 53 pistettä.
Nyttemmin kasvatus on jäänyt taka-alalle. Ja olen päättänyt keskittyä ”vain” omiin kotona oleviin koiriin ja oman harrastuksen eteenpäin viemiseen. Tokihan tapaan kasvattejani edelleen paljon agilityn parissa ja muutenkin, mutta uusia pentueita ei ole suunnitteilla. Sijoituksessa minulla on edelleen jokunen uros ja mahdollisuus käyttää yhtä narttua jalostukseen jos niin haluaisin. Narttu asuu hyvän ystäväni luona, joten kauhean suurta hoppua ei asian kanssa ole. Joten ei ole sanottu, että eikö jonakin päivänä pentuja vielä meille tulisi.
Ennen borderterriereitä minulla oli nuoruudessa mm. kaksi briardia jotka molemmat olivat varsin sairaita luustoltansa. Toinen, Linda eli hieman pidempään ja sen kanssa harrastin TOKOa. Yhden virallisen toko-kisankin tulin käyneeksi vuonna 1990 tuloksella ALO3. Mutta nykyisin siis sydän sykkii vain agilitylle. TOKOsta en pidä ollenkaan. Se on liian ”kurinalaista” minun makuuni.
Ensimmäiseen viralliseen agilitykilpailuun osallistuin borderterrierinartun Taran kanssa syksyllä 2003. Sitä ennen olin ehtinyt harrastelemaan agilityä bordereiden kanssa varmaan viitisen vuotta. Tosin silloin totesin että ”Minä en koskaan kilpaile agilityssä”… Ja miten siinä sitten kävikään?
Kisasin useamman eri borderin kanssa mini ja mediluokassa. Eniten startteja tuli otettua borderterrierinarttu Alisan kanssa. Jonka kanssa kisasimme kolmosluokkaan asti. Alisa menehtyi muutama vuosi sitten aivokasvaimeen. Tässä on yksi vanha agilityvideo minusta ja borderterrieri Roccosta, vuodelta 2005
Agilitystä tuli tauko muutamaksi vuodeksi noin 2007-2008 vaihteessa koska jouduin auto-onnettomuuteen. Loukkasin siinä selkäni niin että olin mm. sairaslomalla yli puolivuotta. Kaikkiaan jouduin olemaan lajin parista poissa melkein kaksi vuotta ja kun palasin takaisin oli laji muuttunut melkoisesti ja selkä asetti omat haasteensa. En enää kyennyt juoksemaan, kumartelemaan tms kuten ennen. Sain siis pysyvän haitan selkääni joka edelleen tänä päivänäkin on riesanani. Mutta asioiden kanssa on opittava vain elämään.
Olen kouluttanut agilityä aktiivisesti vuodesta 2010 alkaen. Erityisesti pennut ja aloittelevat koirat ovat olleet kohderyhmiäni. Kouluttajana olen vaativa. Annan kotiläksyjä. Haluan myös että ne tehdään, ohjaajat eivät saa tehdä vain ”sinne päin” vaan on oltava tosissaan. Ihan pelkkää diipadaapa-ohjaajia en jaksa viedä eteenpäin. Tavoitteita pitää olla, mutta tavoitteet jokainen määrittelee itse. Minun tehtäväni on vastaavasti tukea sitä alkutaivalta kohti niitä tavoitteita jotka ohjaaja on itselleen asettanut.
Mutta tässä siis lyhyt esittely minusta ja perheen muistakin koirista.
Ehkä jonain päivänä meille tulee kolmaskin ”harrastuskoira”. Sen tosin olen ajatellut edustavan sitten medikokoista rotua. Rotu jääkööt vielä sanomatta, sen näkee sitten kun sen aika on.
Lumenluonnin yhteydessä tuli napsastua muutama kuva pojista omalla pihalla. Yleensä kaivan kameran lumikuvia varten esille vasta helmi-maaliskuussa jolloin taas saadaan nauttia auringostakin. Tähän vuoden aikaan on vähän turhan pimeää kuvauksille.
Nyt kun kisaikä on saavutettu ja takana on ensimmäiset viralliset kisat, niin voisi ehkä jollain tavalla summata yhteen kuluneen puolitoistavuotta. Loppujen lopuksi aika meni varsin nopeasti, vaikka muistan ajatelleeni monta kertaa alkuvuodesta että miten sitä malttaa odottaa oikeasti vuoden loppuun asti että päästään kisaamaan. Ja välillä tuli se pakokauhu että enää niin ja niin monta kuukautta jäljellä ja sitten pitäisi olla kisakunnossa. Loppujen lopuksi aika hyvin asiat saatiin harjoiteltua valmiiksi ja pohja rakennettua. Valmista ei vielä missään nimessä olla, ei koskaan. Matka jatkuu ja uusien jippojen keksiminen ja vanhojen kikkojen hiominen jatkuu.
Pennun koulutus on omalla tavallaan eräänlainen matka. Ja monet näkevät matkan kulun eritavoin. Osa on sitä mieltä, että pennun kanssa on syytä odottaa vuoden ikään asti ennen kuin alkaa agilityä harrastaa ja toiset on samalla kannalla kanssani että alusta alkaen aletaan opetella. Ei voida sanoa että kumpi on oikein tai kumpi tapa on parempi. Eiköhän se riipu jo ensinnäkin ohjaustavoista, toisekseen myös koiran luonteesta, motivaatiosta, työmoraalin määrästä jne. Jos on siinä ihanteellisessa asemassa että ohjaajana voi juosta koiransa kanssa lähes esteeltä esteelle, merkaten kääntymiset, keppien sisäänmenot jne voi oman näkökulmastani hyvin odottaa sinne vuoden ikään asti, ennen kuin alkaa harjoitella. Silloin ohjaaja voi tehdä koiran puolesta radalla paljon, auttaa käännöksissä, kertoa tarkasti jokaisen esteen, sen etäisyys edellisestä. Kadehdin näitä ohjaajia. Oikeasti. Itse kun en siihen kykene. Eli minulle ei auta kouluttajan huutaa radan reunalla ohjeeksi ”Juokse kovempaa”. Se ei vaan aina ratkaise ongelmaamme. Vaikka juoksisin kuin aropupu omilla töppöjaloillani en koskaan pystyisi juoksemaan kuten esimerkiksi Jari Suomalainen. Oma selkävaivani sekä non-liikunnallinen taustani sen rajoittavat. En ole koskaan ollut liikunnallinen nuori. Lähinnä vihasin kouluaikoina liikuntatunteja. Olin kiinnostunut vain koirista ja hevosista. En saavuta mitään hypertilaa kunnon fyysisen rääkin jälkeen. Lähinnä koen pahoinvointia. Toki fyysistä kuntoa voi ja pitäisikin kehittää, mutta tässä vajaan neljänkympin iässä on myös osattava hyväksyä oma fyysinen rajoittavuus. En juokse kovaa, koordinaationi ei ole kovin kaksinen eikä ketteryyskään ole mitään huippuluokkaa. Lähinnä se on kuin virtahevolla. Tasainen, suoraan eteneminen on minun alaani 🙂
Mutta omaan vilkkaan mielikuvituksen. Osaan myös (ainakin omasta mielestäni) kouluttaa koiria. Joten ne on sitten taas vastaavasti omia vahvuuksia ohjaajana ja koiran kouluttajana. Jos fysiikka ei riitä johonkin asiaan, niin ei se suinkaan tarkoita että pitäisi luovuttaa. Ei suinkaan! Silloin on vaan keksittävä miten asiasta voi muuten selviä. Agilityohjaukseni perustuukin tälle ”luovuudelle” jossa koiralle annetaan varsin suuri osuus vastuusta. Ohjaukseni pyrkii perustumaan sille idealogialle että koirille annetaan radalla tehtäviä jotka se suorittaa itsenäisesti. Minun tehtäväni on kertoa suunta, tulevat esteet ja käännökset. Koira hoitaa lopun. Ja jotta tämä on mahdollista täytyy koiran olla teknisesti varsin taitava. Sen tulee osata paljon sellaisia asioita mitä ”normaalin” agilitykoiran ei välttämättä tarvitse osata. Ja jotta koiran kanssa voi aloittaa kisaamisen 18-24 kk:n iässä on näiden temppujen kouluttaminen aloitettava varsin varhaisessa iässä. Peruspohjan rakentamiseen (estehakuisuuteen, irtoamiseen, radanlukemiseen, ohjaajan lukemiseen jne) menee yli puolet tuosta ajasta. Kaikkeen ei edes esteitä tarvita, saati sen kummempia esteitä kuin hyppy ja putki. Koirathan oppivat esteet todella nopeasti, siihen ei juuri aikaa tarvitse varata. Mutta kaiken muun oppimiseen meneekin sitten lukemattomia tunteja. Ja se yhteistyö, yhteen hitsautuminen vie sitten loppuelämän. Omat haasteet tuovat sitten ohjaajalle koiran kehittyminen. Koirat tulevat nopeammiksi, itsevarmimmaksi, estehakuisemmiksi. Joten omaa ajoitusta, rytmiä täytyy oppia säätämään sen mukaan.
Kaiken tämän alkulöpinöiden jälkeen on ehkä aika palata takaisin siihen alkuperäiseen aiheeseen: Huin matka pennusta agilitykoiraksi. Pidin aiheesta omaa blogia, mutta tuo blogi on nyt lopetettu sillä matkamme tuli päätökseen: Hui saavutti kisaiän ja starttasi ensimmäisissä kisoissaan 6.12.2012
Mutta kurkistetaan miltä matkamme näytti.
Tein aikoinani Huin ”alkeiskurssista” (2-7 kk) oman videokoosteensa joka on nähtävillä täällä:
Pennusta agilitykoiraksi, osa 2: Möllistä kisäikään
Minun piti aina tehdä jatko-osa tuolle mutta vielä toistaiseksi se on ainakin tekemättä. Joten tehdään se sitten kirjallisesti. Eli olen kerännyt tähän ranskalaisin viivoin Huin pentublogista asioita mitä teimme kunakin kuukautena.
Ja taas on vierähtänyt viime päivityksestä aikaa, joten tehdään jonkinlainen yhteenveto mitä viimeksi on tapahtunut, heinäkuun aikana.
Molempien poikien kanssa on harjoiteltu hyppykorkeuksia. Chadille on nostettu satunnaisesti rimat 65 senttiin ja tehty niiden kanssa hyppyharjoitteita. Huille nostin ensin rimat 45 senttiin ja nyt elokuun alussa nostin jo 50 senttiin. Alkuun molemmilla pojilla oli varsin paljon tekemistä uusien hyppykorkeuksiensa kanssa, mutta hiljalleen korkeuksiin on totuttu ja alan luottamaan että Chadkin selviytyy noista korkeimmista hypyistä, vaikka toivonkin että niitä ei ihan hirveän usein tulisi kisoissa vastaan.
Heinäkuussa me oltiin aika paljon myös tauolla sillä Hui teloi ensin kynnen ja sitten vielä etutassunsa. Lomalla käytiin sitten virkistäytymässä Porvoossa jossa pojat pääsivät uimaan.
Kauheesti ei olla kotipihalla treenattu, mutta jotain silti. Huin kanssa kertailtiin hyppysuuntia
Jotta voisimme aloittaa paremmin työstämään päällejuoksun, serpentiinin ja välistävedon työstämisen johon onkin sitten käytetty elokuun alku.
Heinäkuussa oli BAT viikkotreenit tauolla joten hirveesti ratatreeniä ei tehty. kerran mentiin kaverin kanssa treenaamaan ratatreeniä ja silloin tehtiin MM-karsinta tunnelmissa ko. kisojen hyppäri.
Chad kävi Janakkalassa kisaamassa 29.7.2012 josta tulisaisena kaksi hyllyä ja yksi vitostulos.
Siinäpä ne taisi suurimmat ollakin. Nyt elokuussa on taas BAT Treenit pyörähtäneet käyntiin. Ikävä kyllä vielä yhtään treenivideota noista ei ole saatu kuvattua. Toivottavasti kuitenkin jatkossa saisin jonkun ryhmäläisistä nakitettua kuvaushommiin 🙂
Pientreeniryhmämme kokoontui jälleen Vuokkoset Areenalle toisiin Marjon pientreeniryhmän kokoontumisajoihin. Molemmat pojat pääsivät jälleen kirmaamaan Marjon vauhdikkaan radan läpi
Koska oma leipätyö on nyt ollut enemmän harrastamisen esteenä kuin normaalisti ja agilityn treenaaminen on jäänyt siitä syystä vähemmälle niin ollaan sitten keskitytty koirien kanssa sekä peruskunnon kasvattamiseen että taas jälleen tehostettuun jumppaamiseen. Toukuun aikana on tullut jumpattua useamman kerran viikossa, temppujen kautta.
Eihän se jumppaaminen koskaan pahaksi ole, mutta kyllä sitä oikeesti alkaa jo hiljalleen kaipaamaan aktiivista treenaamistakin. Ehkäpä juhannuksen aikoihin alkaa helpottamaan. Juhannusviikko onkin itselläni lomaviikko joten silloin kyllä päästään treenaamaan 🙂
Kaiken tämän hälinän keskellä Hui Huippanenkin ehti täyttämään vuoden. Niin se aika rientää!
Blogi on ollut ihan hunningolla ja pitkään. On mukamas ollut niin kiire.
Mutta jos tähän tekisi lyhyen koosteen mitä on toukokuun aikana tapahtunut.
6.5.2012 Target Team, 1. treenikerta (Hui)
Ensinnäkin Huilla oli Target Teamin ensimmäinen treeni kera valkun. Valkkunamme toimii Timo Rannikko. Treenikerrat kestävät aina 5 tuntia. Ensimmäisellä kerralla lähinnä testailtiin koiria. Testaaminen jatkuu vielä ensikerralla, sillä kaikkia testeja ei ehditty suorittamaan. Ohjaajillekin tehtiin kaksi fysiikkatestiä. Ns. Z-juoksu ja piip-testi. Oma tulokseni piip-testissä oli vaivaiset 4 minuuttia. Joten tunnin jälkeen alkoi sitten vihdoin ja viimein oma kunnonkohtuskuurini. Koirilta testattiin kontakteja (niiltä jotka niitä kykenivät tekemään), kääntymistä, ohjaajan liikkeeseen reagointia. Videolla onkin Huin kaikki suoritukset eri testeistä.
7.5.2012 Vapaatreenit, kepit (Hui & Chad)
Kävimme maanantaina pikkasen treenaamassa molempien kanssa keppejä Ojangossa
13.5.2012 Hyppytekniikkatreenit (Chad & hui)
Päätimme Hannan kanssa aloittaa jälleen säännölliset kimppatreenit hyppytekniikoiden parissa, jos vaikka niitä tulisi siten tehtyäkin. Kerran tai kaksi kertaa viikkoon olisi tarkoitus yrittää päästä Hannan pihalle treenaamaan.
17.5.2012 Marjo Hytösen yksityistunti
Olemme pienen ryhmän kanssa päättäneet ottaa yksityistunteja Marjolta. Teemana koirien itsenäinen suorittaminen, ohjaajan linjat ja sijoittuminen. Helatorstaina oli ensimmäinen kerta. Olemme varanneet näille treeneille neljälle koirakolle kolme tuntia aikaa. Tosin mä tein kyllä molempien koirien kanssa, kun aikaa oli sen verran ruhtinaallisesti. Ensin tein pidemmän pätkän (15 min) Chadin kanssa ja vikaksi vielä Huin kanssa 10 min pätkän. Seuraava kerta onkin hieman ennen juhannusta
18.5.2012 Vapaatreenit (Chad & Hui)
Käytiin perjantai-illan kunniaksi molempien kanssa Ojangossa vapaatreenaamassa. tarkoituksena oli kertailla perustaitoja.
20.5.2012 Hyppytekniikkaa (Chad)
Chadin kanssa Hannan luona treenaamassa hyppytekniikkaa. Hui ei ottanutkaan osaa, koska se oli tölvässyt itseään viikonlopun aikana ja se ontui toista etujalkaansa.
Olen viime aikoina pohdiskellut, että jos opettaisin pojilleni suuntakäskyt eli kääntyminen joko ”oikeaan” tai ”vasempaan” eli joko ohjaajasta poispäin tai ohjaajaan päin. Jollain tasolla meidän pojat osaa valitut suunnat antaa. Esim kierrä käskyihin on kaksi erilaista, molemmille suunnille omansa. ”Takaa” = koira kiertää esteen siltä puolella millä se on itse suhteessa minuun, ”Kier ”= koira kiertää esteen siltä puolelta millä minä olen, jolloin siis joutuu leikkaamaan mun edestä.
Kokeilin tänään Huin kanssa että ymmärtääkö se pelkän sanallisen käskyn aiheeseen (agissa kun tuppaa tulemaan käyttämään noita vartaloapuja) Siten että koira istui mun sivulla ja siitä sanoin ”Kier” tai ”takaa” lähti Hui kiertämään oikein edessä olevaa jakkaraa. Kokeilin samaa metodia niin, että koira olikin mun edessä. Kun sanoin ”Takaa”, jolloin Hui kiersi luonnollisesti (eli ilman apuja) itsestään oikealle eli musta katsottuna silloin vastapäivään. Kokeilin sitten saada sen kiertämään myötäpäivään ”Kier” käskyllä. Se onnistui kun hieman näytti kättä kummalle puolelle käännöksen ”alku” tulee.
Mun pohdiskelut lähtivät liikkeelle tästä videosta. Käsien vaihdoilla tai käsillä pystyn erottamaan suuntia kyllä hyppäämisessä, mutta esim miten tällainen tilanne, joka on ko. videossa kohdassa 2:15 eli koira kääntyy itsenäisesti tunneliin jota se ei periaatteessa voi nähdä ilman ”katsomista”. Ohjaajaa kohti kääntymiset, mitä videossakin on, on mitä luultavimmin ihan ”piece of cake” toteuttaa nykyisillä metodeilla mitä meillä on käytössä. Eli summasummarium, ei tarvitsisi ehkä opettaa kuin yksi suunta: käänny minusta poispäin. Valitsin käskysanaksi ”Vex” , sillä se on riittävän lyhyt mutta eroaa myös hyvin muista käytössämme olevista käskyistä.
Meille kädet merkitsevät paljon. Ne on ihan yhtä oleellinen ohjausvihje kuin esim rintamasuunta. Pieni esittelyvideo (tehty omia kurssilaisiani varten) käsien merkityksestä johon kuuluu:
Illalla pihalla tohutessani silmiini osui päivällä pihallemme toimitetut uudet palotikkaat. Talvella kun lumimassat veti meidän palotikkaat alas katolta. Tossa ne vanhat, rikkinäiset tikkaat ovat maanneet koko kevään ja alkukesän. Niihin sen enempää kiinnittämättä huomiota. Mutta kun tänään katselin uusia tikkaita, jotka olivat asetettu maahan, niin tajusin että noihan on sikahyvät ketteryystikkaat koirille. Niinpä kävin kaivamassa vanhoista tikkaista pienemmän palan (menivat siis poikki kun tulivat katolta alas) ja vedettiin Chadin ja Huin kanssa ekat askellustreenit läpi.
Mä olen vähän kyllä ollut huolissani Huin ketteryydestä, alusta alkaen. Olen miettinyt että se on varmaan maailman kömpelöin pentu. Musta sen takakintut ei toimi kovin hyvin tai ihan kun niissä ei olisi voimaa. Tosin yritin tossa muistella Soodaa millanen se oli tuossa iässä. En muistanut enää. Noh ensi viikolla tavataan samanikäinen bc pentu niin on kiva nähdä onko pojissa eroja. Täytyy oikeesti harkita jos veisi Huin osteopaatille tarkastettavaksi, jos sillä on vaikka lanne tms jumissa. Taidan olla vain hysteerinen äiti?
Treenikaverit 